Thaimaa huorat seuraa vailla

thaimaa huorat seuraa vailla

Eivät uskalla katsoa totutta silmiin. Kokonaan toinen juttu onkin se, miksi tyttö on ruvennut ilotytöksi: Se on ollut ainoa tapa tienata leipä itselleen ja lapsilleen.

Useinhan nämä naisparat ovat jo kerran thaimiehensä hylkäämiä. Mutta meidän silmissämme ilotyttö on ilotyttö, olivatpahan syyt sitten missä hyvänsä. Miehet lähettävät sitten Suomessa ollessaan rahaa naiselleen ja luulevat, että siellä se uskollisesti odottaa muutaman kuukauden, että menen taas uudelleen.

Sitten kysellään niiltä kavereilta, jotka ovat suurimman osan vuodesta Pattayalla, että oletko nähnyt sen naiseni jonkun muun kanssa. No, eihän kaveri voi ystävänsä mieltä pahottaa ja tietenkin väittää ettei ole nähnyt tyttöä missään, vaikka totuus on ihan muuta. Samalla tytöllä voi olla useampikin rahanlähettäjä. Mä menen muualle ainaskin jos joskus menen taas Thaimaaseen koska naisena saa hävetä näitä juntteja.

Maksakaa kun muuten ette saa, ainaskaan multa. Huomasittekos mikä omiaan puolusteleva torjuntajoukko taas lähti liikkeelle? Tässä haukuttiin kirjoittaja, mutta aihe sivuutettiin ihan huomaamatta. Maksakaa pojat maksakaa, siitä samasta reijästä maksaa moni muukin, eipähän pääse kuivamaan käyntienne välissä. Juu , niin maksetaankin ja ollaan tyytyväisiä. Ei mulla ainakaan pipo kiristä niin kuin eräillä. Niin, ja sitten eli mikäs tässä jutussa oikein on ideana.

Ilmeisesti sinulla on omakohtaisia kokemuksia näistä asioista kun tunnut tietävän mitä kukin uskottelee itselleen. Sehän merkitsisi että tuhansia suomalaisia huoria on naitu Saksaa, Englantiin Ruotsiin jne.

Eniten tuossa aivan ilmeisesti naisen kirjoittamassa jutussa ihmetyttä että mitä hänelle muiden tekemiset oikein kuuluvat. No minä ainakin pyrin itse elämään oman elämäni, muiden tekemiset eivät minulle kuulu. Minä ainakin käy thaikuissa bylsimässä. Mut miksen bylsis siellä kun bylsin täälläkin. Mutta onhan mahdollista että sittenkin ihastuu ja tuon missin kotiin. Tuon jutun luettuani kovasti ihmettelen jos jutun kirjoittajalle joku kunnollinen suomalainen nainen antaa muuta kuin pakit.

En itse ainakaan haluaisi olla tekemisissä X-filesin kanssa. Juttu paljastaa liian hyvin kyseisen henkilön sivistystason. Melkoinen paikka tämä Matkalaukku, ei ole näillä jutuilla paljoa matkailun kanssa tekemistä. Toinen ihmettelijä on maailman matkaaja Arnold Samat jutut, foorumit vaan vaihtuu.. Joo sillä tuntuu kaivelevan joku juttu. Kaveri kihnuttaa yhtä ja samaa juttua kuin rikkinäinen äänilevy. Joka puolelta tulee lunta tupaan mutta hän vaan jatkaa.

Melkein kannattaisi etsiä jonkun ammattiauttajan apua, miesparka. Tosi ihmettelijä , Sossurahat eivät riitä venäläisiin huoriin, pietariin tai patayalle ei näillä näkymin pääse toista kertaa. Silloin ensimmäisilläkin kerroilla rahat loppuivat kesken ja tytöt eivät ilmaiseksi antaneet.

Ovatko nuo työkaverit joiden kanssa arnold mahakippurassa nauraa samanlaisia työttömiä alkoholisteja? Parempi että arnold ottaisi taas pyörän alleen ja jättäisi paskan jauhamisen netissä. Minä vaan , Eikös jokainen usomalainen ole omasta mielestään gigolo Thaimaasessa? Pattaya naiset , Luonnos tallennettu Luonnos poistettu. Anna käyttäjätunnuksesi tai sähköpostiosoitteesi: Onko sinulla jo käyttäjätunnus? Ei, luo uusi käyttäjätili.

Kylät ovatkin hypänneet suoraan kännykkäaikakauteen ja jokaisen kylään kupeessa törrötti puna-valkoinen mini-eifeltorn i. On mahtanut kyläläisillä olla ihmettelemistä katsellessa ensimmäistä kertaa korkeaa mastoa, sillä kylistä ei yli kaksikerroksisia taloja löydy. Olin alueellla todella mielenkiintoisen aikaan. Tie oli vielä keskeneräinen ja hidaskulkuinen, joten kylät olivat vielä kaukana kehittyneestä maailmasta ja sen vaikutuksista.

Kuitenkin kännyköillä leikkivät kyläläiset olivat todiste, että alue tulee muuttumaan ja nopeasti. Päällystetty tie ja kaikkien jokien yli kulkevat sillat tulevat olemaan valmiita muutamassa vuodessa ja sitten Kambodzan pääkaupunki Phomn Penh yhdistyy nopealla tiellä Etelä-Thaimaaseen. Jokivarsi kylien idyllisyys ja kiirettomyys tulevat katoamaan ja ne muuttuvat betonisiksi pikkukaupungeiksi, joissa moottoripyörät pitävät kovaa meteliä ja nostavat kaupungin raitille tukahduttavan pölypilven, kuten on pääteiden varsilla tapahtunut.

En ole mikään idealisti ja pidän kehitystä pääsiassa aina positiivisena asiana. Totta on, että turvallinen ja leppoisa elämänmeno rikkoutuu ja menestyksen eteen on jatkossa enemmän työskenteltävä. Toisaalta tien mukana kylien tarvikehuolto paranee roimasti ja mm. Kyläläiset myös saavat Kambozassakin vallitsevan markkinakapitalismin pyörät kunnolla pyörimään heidän saadessaan kylän tuotoksia myyntiin suuremmille markkinoille.

Kylien lasten koulutusmahdollisuudet paranevat peruskoulun yläpuolelle. Vaikka en idealistiksi itseäni tituleerakaan, niin kyllä se silti hieman sydäntä riipaisee, että perinteisten Kambodzlaisten puutolppien päässä seisovien puutalojen alta hello! Kambodzalaiset nauravat ja huutavat sydämmensä pohjasta ja pitkään, kun minä hurahdan ohi, etenkin lapset.

Ja lapsiahan täällä riittää, sillä vielä luvun alussa väestönkasvu prosentti oli 4. Onneksi niistä lukemista on pudottu noin kahteen prosenttiin.

Siitäkin huolimatta Kambodzalaisten keski-ikä on vain Sisällissota on loppunut reilut kymmenen vuotta sitten ja vain 30 vuotta sitten maan 8 miljoonasta asukkaasta arviolta 1. Siis noin viides osa kansasta, eli vastaa Suomessa koko pääkaupunkiseudun kuolemaa. Iloista sakkia pitää olla, kun tuollaisen verilöylyn jälkeen kansa niin iloisuuttaan näyttää, tai ehkäpä juuri siksi? Amerikkalainen politiikan tutkija Wayne Bert kirjoitti: Edellenin kuvasi lyhyesti Puna Khmeerejä ja heidän harjoittaamaansa politiikkaansa.

Khieu Saphan ja Saloth Sar Pol Pot olivat luvulla vaihto-oppilaina Ranskassa ja liittyivät marxis-leninisteihin piireihin joista imivät vaikutuksia omiin teeseihinsä. Mutta kuka olisi uskonut, että teesit itse asiassa toteutetaan? Vuonna Pol Pot oli saanut kommunistista vahvistettua sen verran, että kuningas Lon Nol lähti maanpakoon.

Suurelta osin Puna Khmeerit koostuivat nuorista pojista, jotka eivät juuri koskaan poistuneet metsästä ja eivät tiennneet ulkopuolisesta maailmasta mitään. Sillä aikaa kun näille pikkupojille opetettiin kuinka käyttää AK Huhtikuussa Phnom Penhissä oli kaksi miljoonaa asukasta, mutta vuoden lopulla kaupunkia asutti vain 45 asukasta ja suurin osa heistä sotilaita.

Vuonna jolloin vietnamilaiset syrjäyttivät Puna Khmeerit oli kaupungissa vain muutama tuhat asukas. Pol Pot, Khieu Samphan ja muut johtajat itseasiassa ajattelivat, että heidän nopea sosiaalinen muutos soisi kambodzalaisille paremman materiaalisen elintason ilman tarvetta tappaa ketään.

Brutaalisuuden karattua käsistä olivat myös johtajat ihmeissäin. Monella tapaa ajattelemaan pistävät loppusanat asialle suon Kambodzan Auchwitsillä eli Killing fieldillä Choeung ek olevalle lainaukselle Itse en sinne pyörällä löytänyt ja jäi valitettavasti käymättä, mutta kävin Tuolsengin vanhassa lukio rakennuksessa, joka toimi Puna Khmeerien vankilana, siellä tapettiin vähintään 20 ihmistä kolmessa vuodessa, pysäyttävää.

Kambodzan pääkaupunki Phnom Phen on nimetty kaupungin keskustassa mäen laella olevan temppelin mukaan.

Phnom on khmeeriksi mäki ja Penh liite puolestaan juontuu temppelin rakentaneen rikkaan khmeer neidin nimestä. Itse ehkä odotin hiemen karumpaa ja köyhempää mitä ensi silmäyksellä koin. Kadut olivat asfaltoituja, autoliikkeissä myytin uusimpia pickupeja, pääasiallinen kulkuneuvo tuntui olevan moottoripyörä, katumainoksissa mainostettiin tulostimia, tietokoneita ja tietysti Nokiaa, joka on ulottanut mainoslonkeronsa jokaiseen pieneen kaupunkiin.

Kaupungissa oli kuin Thaimaankin kaupungit, mutta kaikki oli kuin pienoiskoossa. Supermarketit olivat pieniä ja niitä oli vain muutama. Nettikahviloita oli, mutta turkasen hitaita, moottoripyörät olivat vanhempia ja holtoasemien virkaa hoitivat yhden hengen ja yhden tynnyrin pikkutankkaamot. Kaikki näytti korealta, kun söin katuravintolassa näkyvintä ranskan siirtomaa ajaltajäänyttä merkkiä patonkia tietysri siirtomaa-ajan rakennus tyylin lisäksi, joka on tehnyt kaupungissa paikoin nätin näköisen.

Kaupungissa ei paljon tarvinnut kulkea, jotta tämän sinisilmäisen idyllisyyden sain pois sarveiskalvoiltani. Olin sairauteni johdosta päivän Damienia jäljessä saapuessani kaupunkiin, eikä hän tollo taaskaan ollut muistanut jättää avainta vastaanottoon, joten jouduin odottamaan väsyneenä ja kipeänä häntä alakerran baarissa ja kadulla.

Baari oli täynnä  rahanpuutteessa olevia terhakoita huoria ja A4-kokoiset mainokset mainostivat viagra-vodka-cola -drinkkejä 5 dollarilla, joka varmasti tehoaa. Katujen Happy Pizza ravintoloista saisi pizzaa marihuanalla ja muilla fiilistä parantavilla täytteillä. Ulkona kaduilla oli kerjäläisiä paljon. Silmiinpistivät erityisesti tietysti nuoret nälkäiset lapset ja runsas amputoitujen määrä. Sanotaan, että Kambodza on maailman suurin miinapelto.

UNTAC arvioi, että vuonna maassa oli kymmenen miljoonaa maamiinaa. Kambodzan pinta-ala on noin , km, joten per joka km2 oli keskimäärin yli 50 miinaa. Psyykkisesti rankkaa asua maaseudulla, jossa ei koskaan tiedä milloin pamahtaa. Pystyisitkö itse rennoin mielin poimimaan sieniä Naantalin syysmetsissä, jos tietäisit alueella olevan maamiina? Se on valitetttavaa todellisuutta miljoonille Kambodzan maaseudun asukkaille ja Kambodzassa onkin suhteellisesti maailman eniten amputoituja, joka ihminen.

Monille heistä on ainoaksi selviytymiskeinoksi jäänyt kerjääminen turistien lähellä. Yhdellä sujuvati englantia puhuneella oli saksalaiselta hyväntekeväisyysjärjestöltä saatu pyörätuoli. Apu oli tullut oikealta suunnalta ja toivon, että apua tulee siltä suunnalta myöhemminkin. Pysyin tiukkana ja jätin ojossa olleet kädet tyhjiksi, helpotusta nälkään en hänelle suonut ja hänen oli jatkettava kovaa työtään ja kelata itsensä seuraavalle ehdokkaalle.

Surullisen esimerkin siitä kuinka suuressa rahanpuutteessa ihmiset elävät kuulin Damienilta. Noin seitsämän vuotias pikkupoika seurasi häntä pitkään yrittäen selvittää jotakin ilman englannin kieltä. Poika odotti Damienia hänen käydessä pesulassa ja sieltä aina hotelliin aulaan asti.

Damienille selvisi, että tämä pikkupoika myi takapuoltaan. Phnom Penhissä ei ole lainkaan julkista liikennettä, enkä nähnyt edes yhtään taksia-autoa.

Ihmiset kulkevat moottoripyörä takseilla tai moottoripyörä tuk-tukeilla, eli mottoripyörällä vedettävissä kärryissä.

Suomalaismatkaajan kanssa otimme tuk-tukin vankilamuseoon. Vankilassa olomme aikana satoi rankasti vajaan tunnin. Vajaan tunnin sade sai kadut tulvimaan pahimmillaan polviin asti vettä. Liikenne ruuhkautui täysin ja yhdessä risteyksessäkin odottelimm e noin puolituntia paikallaan. Epämukavaksi istuskelun teki moottoripyörien putkista pöllähtänyt pakokaasupilvi. Kahtena seuraavana päivänä ilmiö toistui, eikä ollut mukava polkea normaalistikin vainosti tuoksastavien ja hieman sotkuisten markkinoiden läpi, kun 20 sentin vesikerroksessa lillui rehujen rämmäleitä, kalanruotoja, kananruhoja, kondomeja ja kaikkea muuta paskaa.

Tulvaongelmiin oli yksinkertainen selitys. Kaupungissa ei ole katuviemäreitä tai sellaisia ei ainakaan silmiini osunut.

Myös katuvalojen vähäinen määrä teki auringonlaskun jälkeisestä kaduilla kulusta pimeää. Phnom Phenistä Siem Reapiin ajo oli helppoa kruisailua asfaltoidulla tiellä.

Tai siis oli Damienille. Minä taas tein helposta ja yksinkertaisesta tuskaista ja vaikeaa. Tein ensimmäistä kertaa matkalla todella kovaa tehoharjoittelua ja pitkästä aikaa tunsin jaloissani, keuhkoissani ja sydämessäni kuinka pahalta tuntuu harjoittelu maksimisykkeen tuntumassa. Pari kovaa treeni päivää verottivat voimia niin, etten ole vielä jaksanut pyöräillä Angkor Watille. Kova rasitus ja sen jälkeinen lepo on ainoa lääke, joka saattaa saada minut kohoamaan polkupyörällä muutaman tuhannen kilometrin päässä olevalle metrissä sijaitsevalle Mount Everestin perusleirille.

On minullakin merkillinen arvojärjestys, kun asetan fyysisen harjoittelun etusijalle, ennen tutustumista mystiseen ja maailman suurimpaan uskonnolliseen temppeliin Angkor Watiin. Minä yksinkertaisesti saan enemmän revittyä irti fyysisen harjoittelun haasteellisesta kokonaisuudesta, kuin yhden antiikin aikaisen kaupungin kiertelystä, sillä en kuitenkaan jaksa pureutua syvällisesti alueen historiaan ja miettiä minkälaista elämä siellä on mahtanut olla luvulla. Sen enempää en saa kiksejä Khmeerien taidokkaasti kaivertamien suurien hindupatsaiden hyvin säilyneiden yksityiskohtien päivittelystä.

Eikös se niin ole, että se osoittaa sivistyneisyyttä, kun on käynyt ja on kiinnostunut tällaisista historiallisista paikoista? Seuraavat kaksi kuukautta minun pitäisi olla aivan jossakin muualla kuin pyöräilemässä mutaisilla teillä ja vastailemassa hello!

Paikka, jossa minun pitäisi olla seuraavat kaksi kuukautta on kotisohvani ja pääelinkeinoni pitäisi olla Jalkapallon MM-kisojen ja Ranskan ympäriajon seuraaminen. Syntiä on niiden väliin jättäminen ja minun pitää kehittää netti-addiktio, jotta pysyn edes sen verran kärryillä tapahtumista, ettei tietämättömyyteni takia sentään odottamassa olevaa taivaspaikkaani viedä.

Tosin netti-addiktion saavuttaminen täällä taitaa olla yhtä kiven takana kuin Suomessa palaneen ihon saavuttaminen Vai kuinka on?

Australia ja Thaimaa kuva-albumeihin lisäsin uusia kuvia. Uutuutena sivuilta löytyy Kambodza kuva-albumi. Vaihtoehtoisesti samaa matkaa voi seurata Damienin blogissa www. Teillä tallaamattomilla Pakse 23 Kesäkuu The roads are rough, the dust is out of control and pretty much everything outside of Phnom Penh and Siem Reap is falling apart.

Tiet ovat rouheita, pöly on kontrolloimatonta ja melko tarkkaan kaikki Phnom Penhin ja Siem Reapin ulkopuolella on räjähtämässä käsiin. Angkor Thomin antiikin aikainen kaupunki alue lukemattomine temppeleineen mm.

Angkor Wat on vaikuttava kokonaisuus. Minulla vähän lukeneella miehenalulla ei kuitenkaan ole historiantuntemusta niin paljoa, että ymmärtäisin ja pystyisin asettamaan Angkorin sivilisaation mahtavuuden sen aikaisiin mittapuihin. Minulla ei ole edes mitään hajua mitä ihmiset tuolloin ovat Suomessa puuhanneet.

Ajan rapautttamat harmaat temppelit ovat silmilleni ja mielelleni liian kaukaisia asioita, jotta jaksaisin keskittyä niiden tutkimiseen. Suuret temppelit ja taideteokset edustavat minulle vain jotakin hyvin vanhaa ja lähes kuollutta. Angkor on hindulaisten aikaansaannoksia ja Kambodza on tänä päivänä suurelta osin budhalainen maa.

Minulle täysin vieraasta maailmasta olevat asiat menivät täysin yli hilseen. Rehellisesti sanoen minua ei edes kiinnostanut koko käärmeenmaidon lypsämis ynnä muut hindujumaitarinat. Ymmärrän vain sen, että kyseiset tarinat ovat olleet niiden luoneiden ihmisten todellisuudentajun mukaisia ja heille hyvin tärkeitä. Yhtä tärkeitä kuin amerikkalaisille Hollywood-elokuvat. Temppeleiden seinät, portit ja patsaat ovat olleet ajan ihmisille sen aikaisia kirjastoja, kaitafilmejä tai digitaalisia formaatteja, joissa tarinat on kerrottu.

Angkorin alueen suunnitelleet ja luoneet ovat halunneet jotain entistä suurempaa, parempaa, toimivampaa ja inhimillisempää. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi heillä on täytynyt olla selvä ja vahva missio miten luoda kyseinen sivilisaatio ja sen aikaan saaminen on vaatinut paljon työtä. Ja se pelkästään se on kunnioitusta herättävää.

Minä hahmotan maailmaa hyvin pitkälti liikunnan pohjalta, koska siihen tuhlaan suurenosan energiastani. Nämä muinaiset angkorilaiset hahmottivat elämäänsä sukupolvelta toiselle kulkeutuneiden hindujumaltarinoiden kautta. Hienoa, että kaikki eivät tukeudu samaan jumalaa. Vaikka minä en tarinoiden sanomaa itselleni pystynytkään avaamaan, niin olen varma, että kun asettautuisin aloilleni, jättäisin pyöräni hotellille ja kävelisin rauhallisesti ympäri aluetta tutustuen taideteosten sanomiin, niin löytäisin tarinoista paljon viisaita ajatuksia, joista voisin imeä ja ymmärtää omaa pientä maailmaani paremmin ja kenties jopa hieman muuttaa omaa maailmankuvaani.

Kaikkiin asioihin paneutumiseen aika vain ei riitä, sillä pyöräily, muu treenaus, lukeminen, rentoutuminen, nukkuminen, venyttely ja syöminen vievät oman aikansa ja jossain välissä pitäisi näitä viestejäkin tuhertaa. Nykypäivän virikkeitä täynnä olevassa maailmassa on tehtävä valintoja mihin rajalliset voimavaransa uhraa. Päätinkin jättää Angkorin tarkemman tutkimisen asiantuntijoiden harteille ja voin sitten kotiin palattuani vuosien kuluttua katsoa aiheesta vaikka uuden BBC: Möyrittyään tuhansia tunteja kukkamultalapio kädessä ja nokka kiinni mudassa ja kivilohkareissa etsien todisteita teorioilleen tai sitten ideoita uusille sellaisille.

Katsokaapa tekin sitten se dokumentti, niin minä pääsen luikertelemaan pois Angkorin historian esittelystä. Tunsinkin itseni tyhmäksi ihmisten joukossa, jotka olivat niin innokkaita valokuvaamaan ja vaikuttuneiden oloisia. Saivatko ihmiset vastauksia joihinkin heitä askarruttaneisiin kysymyksiin, joita he olivat aiemmin pohtineet?

Ymmärsivätkö ja tiesivätkö he todella temppeleiden ja taideteosten tarinoita? Olivatko he kaikki paneutuneet historiaan paremmin kuin minä?

Miksi ihmiset kulkevat niin nopeasti, eivätkö he ihmiset kuitenkaan ymmärräkään jotain minulle ihmeellistä? Vai keräävätkö he vain pisteitä matkapäiväkirjoihinsa? Mikä merkitys tällaisilla historiallisilla paikoilla yleensäkin on, etenkin minulle? Angkor oli kuin kanariansaarten rantakadut lippalakkipäisineen, t-paitaisineen ja vyölaukkuisine turisteineen.

Tosin pohjoismaalaisten sijaan siellä toohottovat pääasiassa japanilaiset. He saapuvat Kambodzaan joko bussilla tai lentokoneella ja usein näkevät Kambodzasta vain Angkor Watin.

He vain päristelevät temppeliltä toiselle nähdäkseen mahdollisimman paljon ja valitettavasti minä pahoin pelkään, että monetkaan heistä eivät jälkeenpäin uhraa montaakaan hiljaista hetkeä ja ajatusta Angkorille. Viime vuonna Kiinanmuuri, tänään Angkor Wat ja ensi vuonna Hawaiji.

Vastauksien sijaan, pääni oli tulvillaan kysymyksiä. En odottanut Angkorilta mitään. Sain Angkorilta ehkä parasta mitä se voi minulle tarjota. Se sai pienet aivoni ajatusten tulvista pippurisiksi. Olen ihminen, joka on hidas ja tarvitsen aikaa ymmärtääkseni ylipäätänsä mitään. Näin minä mielluummin istuskelin ja ajattelin minulle tärkeitä asioita täysin uudenlaisessa ympäristössä, joka loi erilaista perspektiiviä ajatuksiini. Se oli Angkorin suurinta antia minulle.

Enkä enempää voi vaatiakaan. En siis oikeis pystynyt asettautumaan luvun ihmisten asemaan ja enkä tempautua hindutarinoiden vietäviksi. Sen sijaan pystyin asettautumaan paremmin pienten kauppaa käyvien lasten asemaan. Ennen Angkor Watille menoa pysähdyin istuskelemaan ja syömään mandariineja leveälatvaisen ja vahvarunkoisen puun alle. Vieressäni istui arviolta kahdeksan vuotias, ruskeaan ruudulliseen kauluspaitaan ja oranssisiin collegehousuihin pukeutunut pikkupoika, jonka pikimusta otsatukka oli poikamaisen hellyyttävästi sekaisin.

Hän myi baanaanin lehden sisässä paistettuja ja kookosmaidolla kostutettuja riisi-banaani kääryleitä. Kääryleet olivat suussa sulavia. Poika oli erilainen kuin suurin osa muista lapsikauppiaista, jotka olivat kovin innokkaita ja yritteliäitä saamaan postikortteja ja huiveja kaupaksi. Oranssipöksyinen poika oli maltillinen ja vain esitteli mitä hänellä oli tarjottavana, eikä hän sen enempää kääryleitään tyrkyttänyt. Hän ei myyntityötään ottanut niin vakavasti ja hän piti välillä istuskelutaukoja katsellen Angkor Watin vallihautaa tyyni ja haaveileva ilme kasvoillaan.

Hän oli selvästi enemmän taiteilijatyyppiä kuin kauppapoika. Välillä hän haukotteli oikein syvältä vatsanpohjasta ja näytti näin lapsityöläisten inhimillisyyden, sillä muut lapsimyyjät näyttivät lähinnä amfetamiinihöyryissä olevilta myyntitykeiltä, niin energisiä he olivat.

Poika pysähtyi usein selvästi haaveilemaan jostakin tai hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut kaupitella äidinsä paistamia kääryleitä. Hänellä ei välttämättä ole juuri koskaan aikaa leikkiä kavereidensa kanssa, koska hänen tulee elättää perheensä. Lapset kehittyvät ja oppivat leikkimällä, eivätkä tekemällä työtä. Työtä tekevät lapset eivät ole terveellinen pohja yhteiskunnan kehitykselle, heiltä puuttuu turvallisuuden tunne.

Köyhyyden oravanpyörä on näin valmis. Soin pojalle pienen iloisen hetken rankan työpäivän lomaan leikkimällä hänen kanssaan muutaman kymmenen minuuttia ennen siirtymistä vallihaudan toiselle puolelle Angkor Watin muurien sisäpuolelle.

Teimme kaikenlaisia pahoja temppuja mm. Tyhjän juomapullon puhalsimme täyteen ilmaa ja sijoitimme pullonkaulaan kiviä ja muita sopivan kokoisia esineitä ja lyömällä pulloon riittävän kovaa tuli siitä oiva pikkutykki. Angkor Watilla haaveilin puolisen tuntia ja tulin taas ostamaan pojalta yhden lisäkääryleen ja leikimme naruleikkejä ja ihmettelimme kuin suuri oli kämmeniemme koko ero.

Damienin saavuttua oli aika jättää hyvästit pojalle ja tehdä viimeinen vilkaisi yli sillan kohti Angkor Watia ja iloisin mielin polkaista takaisiin Siem Reapiin. Siem Reapista jatkoin Damienin kanssa kohti Laosia, pientä syvällä Pohjois-Kambodzan maaseudulla kulkevaa tietä pitkin. Suomessa tie olisi varmasti merkitty 1: Alkumatka sujui leppoisasti asfaltoidulla pinnalla jättäen pehmeät ja lopulliset jäähyväiset Angkorin alueelle. En osaa yhtään sanaa Khmeeriä häpeän suunnattomasti, mutta sen verran hankalaa venguttamista kieli on etten yksinkertaisesti pysty sitä oppimaan ja ainoa tapa löytää eteenpäin on pysähtyä ja ruveta toistamaan seuraavan kylän nimeä ja viittoilla eteenpäin.

Aina ihmiset eivät ole samalla aaltopituudella kanssani ja vastauksen ulos saaminen ei aina ole helppoa. Muutaman kilometrin päässä Angkorista keskellä risteystä kysyin nuorilta sisaruksilta mihin päin pitäisi suunnistaa, että pääsisin seuraavalle temppelille Beng Melealle.

He puhuivat poikkeuksellisen hyvää englantia ja ymmärsivät mitä sanoin. Matkaa on km tod. Niin mikäs on oikea suunta? Olen muuten matkalla maailman ympäri. Myöhemmin taisimme hieman eksyä turhan pienille poluille. Mutta se ei lainkaan haitannut, sillä kurvailimme lähes vitivalkoisella, kapealla ja hyvällä hiekkatiellä halki kyläraittien, joita reunusti korkeat kookospalmut ja puutarhat.

Erityisesti mieleen jäi pienet, ehkä kolmivuotiaat munasillaan tepastelleet pojankoltiaiset, jotka olivat päässeet tekemään hieman pahojaan ja värjäämään turpansa mustiksi noella. Voi, että heillä oli hauskaa, kun he jatkoivat pahojen tekoa pusikossa. Ovat ne lapset kyllä aika hauskoja epeleitä ja suurin murheeni matkallani onkin, etten näe 5-vuotiaan pikkusiskoni kasvua isoksi tytöksi.

Löysimme muutaman mutkan kautta Beng Melealle johtavalle päällystetylle tielle, mutta Beng Melealle se helppo kurvailu sitten loppuikin. Siihen asti mihin turistit haluavat mennä oli kunnon tie ja siitä eteenpäin kärrypolkua. Damien polki helposti ja kevyesti, kevyellä, leveärenkaisella ja jousitetulla fillarillaan pehmeillä ja upottavilla metsäpoluilla. Minä sain kyllä maksaa korkojen kera mukavasta elämästäni eli ruunsaasta tavaramäärästä sekä sliksirenkaista.

Menoni oli todellista tervanjuontia, kun työnsin, raahasin, ja vedin pyörääni pehmeässä hiekassa. Istuttuani takaisin satulaan ei kestänyt kauankaan, kun sain taas nieleskellä hiekkaa naama maassa. Etenin 5 km tuntivautia. Kenkäni olivat niin täynnä hiekkaa, että varpaitani sattui.

Kolotukseen sain helpotusta hyräilemällä Didon Sand in my shoes kappaletta. Onneksi illan tullen saavuimme pieneen Kamboo ar nimiseen kylään ja sain tyhjentää kenkäni hiekasta.

Kylässä ei ollut sähköa, mutta koulu ja kaivo kylästä löytyi. Kylässä oli ehkä 20 taloa. Kylässä moottoripyörien sijasta ruuhkia aiheuttivat jaloissa juokevat vaahtosammuttimen kokoiset lapset, kanat ja koirat. Melbournessa kylän keskustan löysi, kun kulki korkeiden pilvenpiirtäjien suuntaan. Tässä kylässä keskusta löytyi korkeimpien kookospalmujen alta. Lähes eristyksissä olevassa kylässä oleminen on todellista friikkishowta.

Mitä ikinä teenkin niin talojen verannoilta ja puiden takaa kurkkivat uteliaat ihmiset seuraavat tarkasti jokaista liikettäni. Puhumattakaan ihmisringistä joka minua ympäröi. Kylissä on aina puheliaampia miehiä joukossa ja eräs vajaa kolmekymppinen sinkkumies otti meidät varjelukseensa ja tarjosi majoituksen puutolppien päässä olevassa talossaan. Illallisella yhdistimme voimamme, kun hän kokkasi riisistä ja meidän tonnikalasta ja munista maittavan illallisen.

Koko illan puhelimme keskenämme, mutta vallitseva kielimuuri teki keskustelusta kovin hankalaa. Turhauttavaa, todella turhauttavaa, sillä hänellä tuntui olevan paljon tarinoita kerrottavaksi. Kylissä ei ole valoja ja elämänrytmi kulkee auringonlaskun ja nousun tahdissa. Ihmiset nostavat päänsä tyynystä ja perseensä puulattialta kello 5.

En oikein tiedä mitä ihmiset aamulla touhuavat.

thaimaa huorat seuraa vailla Minihame, naisen käytös ja humala jne punnitaan oikeudenkäynnissä tarkkaan. Vieressäni istui arviolta kahdeksan vuotias, ruskeaan ruudulliseen kauluspaitaan ja oranssisiin collegehousuihin pukeutunut pikkupoika, jonka pikimusta otsatukka oli poikamaisen päiväkahviseuraa jyväskylä tuhmaa seuraa sekaisin. Tuskin sitä edes ikää kysytään, kun tekee mieli. Vaikka meillä on lähes 10v ikäeroa, olen aina - AINA - maksanut oman osuuteni asuntolainoista, ruuista, matkoista, laskuista. Tein ensimmäistä kertaa matkalla todella kovaa tehoharjoittelua ja pitkästä aikaa tunsin jaloissani, keuhkoissani ja sydämessäni kuinka pahalta tuntuu harjoittelu maksimisykkeen tuntumassa.

0 thoughts on “Thaimaa huorat seuraa vailla”

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *